Marcel Aymé: Vogue la galère

Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'. 

Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta. 

Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta. 

Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin. 

Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa. 

Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.

Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.

Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.

Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.

Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen. 

Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.

Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto? 

Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.

Samantha Harvey: The Western Wind

Oakhamin kylä Somersetissa Englannissa. Romaani alkaa laskiaistiistain aamunkoitosta vuonna 1491. Edellisenä lauantaina tulvivaan jokeen suistunut mies on mahdollisesti nähty vedessä kaatuneeseen puuhun takertuneena. Kylän papin, John Reven, pitäisi äkkiä lähteä paikalle ja yrittää viimeisten sakramenttien suorittamista. Ehkä pisara ehtoollisviiniä saataisiin vielä valutetuksi vainajan suuhun. Olisi sekin tyhjää parempi. Tuonpuoleinen kärsimys ja palkkio otetaan nimittäin kylässä vakavasti. 

Kun pappi ehtii paikalle, kuollut on kadonnut, mutta hänen paitansa löytyy kaislikosta ja vahvistaa sen, että kyseessä on ollut Thomas Newman, kylän varakkain mies.

Romaanin kertojana toimii John Reve, nuori pappi, jonka sisar Annie on edellisenä perjantaina mennyt naimisiin ja muuttanut miehensä kanssa naapurikylään. John on Annien täytettyä kaksikymmentä vuotta elätellyt toiveita, ettei siskoa enää kukaan huoli ja että John saa pitää hänet taloudenhoitajanaan ja seuranaan pysyvästi. Mutta niin vain naapurikylän mies, jolla Johnin mielestä oli salaatinlehden tarmo ja viehätysvoima, onnistui valloittamaan 23-vuotiaan Annien sydämen. John arvelee katkerasti sen mahdollisesti johtuneen siitä, että mies oli puhutellut tulevaa puolisoaan Anneksi ja tällä nimityksellä osoittanut olevansa ainoa, joka piti tätä täysin aikuisena.

Kertojan elämässä on siis tapahtunut suuri muutos, eikä hänen mielentilansa ole täysin vakaa. Käy ilmi, että hänellä on ollut myös opillisia ristiriitoja jokeen hukkuneen miehen kanssa. Maailmaa nähnyt Thomas Newman on korostanut ihmisen omaa kykyä tehdä eettiset valintansa ilman kirkon väliintuloa. Newman on myös uskonut, että ihminen voi saada syntinsä anteeksi suoraan Jumalalta ilman ripittäytymistä papille. Taitavana luutunsoittajana Newman on myös ilmaissut, että Jumala voi tuoda itsensä ilmi musiikissa ja kauniissa kuvissa. John Reve ei näitä kerettiläisiä ajatuksia hyväksy. Hänen mielestään tarvitaan pappi erottamaan jumalallinen paholaisen juonista.

John Reve ja Thomas Newman ovat molemmat olleet puuhamiehinä sillan saamiseksi kylään. Muutamia kuukausia aiemmin se on lopulta valmistunut, mutta tulva on sen nyt luhistanut. Miesten käsitys sillasta on kuitenkin ollut hieman erilainen. Thomas Newman on halunnut sillan, jotta kylä avautuisi maailmaan. John Reve on toivonut siltatulleista apua kirkon kassaan. Silta on siten myös heidän uskonnollisten erimielisyyksiensä näkyvä symboli. Newmanin vähän ennen hukkumistaan Revelle lausumat sanat ovat jääneet kaihertamaan papin mieltä. "Minä en ole liikemies vaan hengen mies", oli Newman sanonut. Reven korvissa repliikkiin tuntui liittyvän loukkaava vihjaus: "toisin kuin sinä".

Alueen tuomiorovasti (vai onkohan suomenkielinen nimitys dekaani?) saapuu kylään tutkimaan hukkumiskuolemaa. Kuolemansyyn selvittäminen kuului tuohon aikaan kirkon tehtäviin. Tässä tapauksessa on selvitettävä, oliko kyseessä tapaturma, itsemurha vai henkirikos. Kaikille vaihtoehdoille on perusteita. 

Tuomiorovasti suhtautuu kylään ja sen asukkaisiin alentuvasti. John Reveä tuomiorovasti syyttää hengellisen auktoriteetin luovuttamisesta Thomas Newmanille. Kiukustuneen Reven mielestä tuomiorovastin mielestä kaikki on Oakhamissa huonosti, paskakin on siellä varmaan paskempaa kuin muualla. Nopeuttaakseen Newmanin kuoleman selvittämistä tuomiorovasti lupaa, että kaikki, jotka käyvät tunnustamassa syntinsä John Revelle ennen laskiaistiistain iltaa, saavat 40 päivän synninpäästön, siis pääsiäiseen asti.

Suuren osan romaanista John Reve näin ollen viettää kyläläisten synnintunnustuksia kuunnellen. Enimmäkseen synnit ovat melko vähäisiä, liian pitkään nukkumista tai hekumallisia ajatuksia – jonkin verran myös toteutuneita lihan syntejä. Ja sitten pari isoa: kaksi kyläläistä  käy tunnustamassa tappaneensa Thomas Newmanin. John Reve tietää, että molemmat tunnustukset ovat valheellisia, ja hänen yksi tehtävänsä on estää tuomiorovastia kuulemasta niistä.

Se, mistä John Reve tietää tunnustukset valheiksi, käy romaanissa ilmi vähitellen. Romaani on nimittäin kirjoitettu yhden päivän tapahtumat kerrallaan mutta kronologisesti takaperin. Siis ensin laskiaistiistai, sitten edellinen maanantai ja niin edelleen. Viimeisenä kerrotaan edellisen lauantain, Thomas Newmanin kuolinpäivän, tapahtumat. Papin osuus kuolemassa ja siihen liittyvien seikkojen piilottelussa on ollut suuri. Kirkonmies on ottanut itselleen oikeuksia, jotka kuuluvat jumalalle. Vähitellen John Reven taustasta paljastuu myös hänen asemaansa huonosti sopivia naissuhteita.

Romaani on mielestäni harvinaisen hienosti onnistunut historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmä. Sen historiallinen ajankuva näkyy ihmisten arjessa ja ajattelussa. Päälle liimattua historiatietoa romaanissa ei ole. Oakhamin takapajuinen kylä elää omaa elämäänsä valtakunnanpolitiikasta sivussa. Sivulauseessa mainitaan, että piispa on vankilassa, mutta muuten Ruusujen sodan valtapolitiikka ei vaikuta kyläläisten elämään.

Kyläläisten laskiaiseen liittyvät tavat käydään romaanissa perusteellisesti läpi. Niihin kuuluu muiden muassa papin punnitseminen. Papin piti olla kevyempi kuin samanmittainen maallikko, siis ikään kuin jo matkalla enkeliksi. Punnitus jännittää John Reveä tänä vuonna. Aiempina vuosina Thomas Newman on punnittu papin kanssa, ja hän on auttanut John Reveä piilottamalla kiviä takkinsa saumoihin. Laskiaistapoihin kuului myös pannukakkujen syöminen, metelöinti ja ristiinpukeutuminen.

Monenlaista taikauskoa on niin ikään liikkeellä. Moni synnintunnustaja on huolissaan siitä, onko jokin hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä voinut aiheuttaa Newmanin kuoleman. Taikauskon torjunnassa papilla oli tärkeä tehtävä. Usein unohtuu, että papit olivat menneinä vuosisatoina paikkakuntiensa sivistyneimpiä henkilöitä.

Romaanin nimi, länsituuli, viittaa Vanhaan testamenttiin. Länsituuli vei mennessään heinäsirkkavitsauksen. John Reve toivoo länsituulta merkiksi itselleen ja tuomiorovastille. Hän haluaisi saada Jumalan toimimaan rukoustensa mukaisesti osoitukseksi siitä, että hänen kyseenalaiset tekonsa ja kokemansa koettelemukset eivät ole olleet turhia. Jumala ei rukoukseen vastaa, joten John Reven on itse järjestettävä merkki tuomiorovastille.

Samantha Harvey, The Western Wind. Vintage 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kansikuva: Joe McLaren. 294 s.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.

Mooses Mentula: Toiset meistä

Tino on asunut 14 vuotta tukien varassa pienessä vuokra-asunnossa kerrostalossa. Yhteiskunnan vaatimukset ovat olleet hänelle liikaa. Tietokoneen ruudulta hän katselee nettistriimiä ruotsalaisen perheen akvaariosta. Se auttaa ahdistukseen. Samoin lääkkeet. Kolme olutta ennen kauppareissua turruttaa ihmisten kohtaamisen pelkoa. Kolme olutta kauppareissun jälkeen "pakokauhun noidankehän katkaisuun". Ihmiskontaktit ovat vähissä. Vuokraisäntä käy toisinaan tarkistamassa asunnon kunnon. Vanhemmat pitävät yhteyttä, mutta suhteessa on ahdistusta molemmin puolin.

Kauppareissulla Tino pakenee liian uteliasta lasta antikvariaattiin, jonka myyjä viinipullon tarpeessa myy Tinolle kympillä suuren kilpikonnan kuoren ja antaa vielä kaupanpäällisiksi pinon kirjoja. Tino poistuu antikvariaatista elämäntapansa keskeinen symboli – siis kilpikonnan kuori – selässään kuin jokin suunnaton syöpäläinen. Pääseekö Tino koskaan eroon suojakuorestaan?

Asunnossaan Tino alkaa tutustua saamiinsa kirjoihin. Luettelo niistä on romaanin alussa. Kirjat herättävät Tinon luovuuden. Hän alkaa itse kirjoittaa tarinoita, jotka jäljittelevät tunnettujen kirjailijoiden tyyliä ja aihepiirejä. Tinon mukaelmia oli hauska lukea, koska kaikki hänen jäljittelemänsä kirjailijat olivat minullekin tuttuja.

Tässä vaiheessa romaani alkaa leikittelynsä kertojaratkaisuillaan. Romaanin loppupuolella lukijalta vedetään jalat alta useaan kertaan. Lukija joutuu myös katsomaan kauas taaksepäin. Mikä on ollut "totta" romaanin maailmassa, mikä puolestaan Tinon harhaisten aivojen tuotetta. Koko ajan romaani samalla kertoo, että ihan kaikki on loppujen lopuksi sepitettä. Romaanin lopun voi myös tulkita onnelliseksi tai vähemmän onnelliseksi. Molempiin lukutapoihin annetaan avaimet. (Minulla tosin on semmoinen henkilökohtainen ongelma, että kahdesta mahdollisesta tulkinnasta pidän aina sitä huonompaa vaihtoehtoa oikeana ja sitä parempaa harhana tai fiktiona.)

Tinon ensimmäinen kirjallinen yritelmä on Jack Londonin tyyliin kirjoitettu novelli Etelämereltä. Tarinaansa hän sijoittaa tietenkin kilpikonnan, kuten kaikkiin myöhempiinkin kirjoituksiinsa. Jokin oman asunnon yksityiskohta pääsee niihin aina myös mukaan. Ensimmäisessä novellissa Tinon seinällä oleva Tappajahai-elokuvan juliste on päässyt vaikuttamaan kertomuksen juoneen. Kirjailija ammentaa siitä, mitä näkee ja kokee. Novellin keskiössä on ahne ja kyyninen mormonipappi, johon Tino vaikuttaa sijoittavan omia katkeria tuntojaan.

Seuraavana vuorossa on Jean Genet'n tyyliin kirjoitettu homoeroottinen ja sadomasokistinen novelli. Sitten on vuorossa Charles Bukowskin mukaelma, jossa jopa esiintyy yhtenä henkilönä Henry Chinaski, Bukowskin kirjallinen alter ego.

Kirjallisen luomisen keskeyttää vanhempien vierailu Tinon luona. Aluksi eteläpohjalaisten vanhempien kliseisyys häiritsi minua – ja se olikin ainoa asia joka minua häiritsi tässä herkullisesti polveilevassa, yllättävässä ja oivaltavassa tarinassa. Jatkuvasti kyynelehtivä äiti ja karjuva isä tulivat sellaisesta maakuntatyyppien kuvastosta, jonka malleja en ole tainnut koskaan luonnossa tavata. Myöhemmin jäin miettimään, kenen kynästä nämä vanhemmat itse asiassa tähän tarinaan olivatkaan ilmaantuneet. Romaanin puolustukseksi on kyllä sanottava, että jostainhan ne kliseetkin tulevat. Jotain on ensin täytynyt olla paljon, että siitä on voinut syntyä klisee.

Kansaneläkelaitoksen virkailija kehottaa Tinoa hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Erilaiset työkokeilut ja koulutukset eivät ole avanneet väylää työelämään. Ensimmäisenä päivänään raitiovaununkuljettajana Tino oli mennyt psykoosiin. Uhmakkaasti Tino päättää jättää pois lääkkeet: jos pitää mennä eläkkeelle, niin ainakin tulee näkyviin, että se tulee tarpeeseen.

Kirjalliset vaikutteet saavat uudessa tilanteessa lisää kierroksia. Charles Bukowski ilmaantuu Tinon yksiöön antamaan kirjoitusohjeita. Myöhemmin romaanissa Tinon juttusilla käyvät myös Jack Kerouac, Edgar Allan Poe, George Orwell ja Jane Austen. Kirjailijoilla on jossain tuonpuoleisessa mentoreiden klubi, jonka neuvoista Tino hyötyy elämässään ja kirjoituksissaan – jotka tässä romaanissa ovatkin sama asia. Tinon elämäntilanne on sama kuin kirjailijalla, joka kärsii valkoisen paperin kammosta. Ahdistus estää elämästä ja kirjoittamasta. Kirjailijat neuvovat: on vain annettava mennä.

Ja Tino antaa mennä. Romaanissa on mukana kipeän kaunis rakkaustarina kahden sellaisen ihmisen välillä, joita elämä on kohdellut huonosti. Tinon rakkaus Mirjamiin ja tämän tyttäreen Tuuliin kuljettaa nämä päähenkilöt matkalle varastetulla asuntoautolla. Matkakertomuksen käänteisiin Jack Kerouacin apu on tarpeen. Mukana on myös trillerijuoni, kun Mirjamin entinen, väkivaltainen eksä alkaa jäljittää karkureita. Monet matkalla kohdatut ihmiset muistuttavat oudolla tavalla Tinon aiemmin tapaamia henkilöitä. Mentorikirjailijat pitävät huolta siitä, että juonen langat sidotaan kunnolla kiinni. Tämä kirja on myös mainio oppitunti romaanin rakentamisesta.

Romaani nostaa usein pintaan niitä valhetodellisuuksia, joissa elämme. Baarimikot metsästävät Pokemon-pelin virtuaalisia olentoja siinä ravintolassa, jossa Mirjam ja Tino tutustuvat toisiinsa. Mirjam ansaitsee rahaa kirjoittamalla arvioita yöpymisistä hotelleissa, joissa ei ole ikinä käynytkään. Mirjamin tyttärellä Tuulilla on näkymätön ystävä Lemppa. 

On parasta, etten kerro juonesta tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse. Hauskan, sujuvan ja liikuttavan romaanin jälkeen mieleeni jäi useita kysymyksiä. Sen parempaa lahjaa romaanilta tuskin voi saadakaan. Voiko mielikuvitus pelastaa masennuksesta? Voivatko kirjat? Tai kirjoittaminen?  Mistä arvokas elämä oikeastaan koostuu? Mitä on epäonnistuminen?

Nuorten masennus on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Oli ilahduttavaa lukea aiheesta romaani, jonka kirjoittaja on ymmärtänyt, että vakavat asiat eivät vaadi otsan rypistelyä. Raskasta aihetta ei ole pakko tehdä raskaaksi myös lukijalle. Kyllä lukija ymmärtää, että komiikalla on myös etäännyttävä tehtävä. On hyvä ottaa hieman etäisyyttä siihen, mikä voi satuttaa. Ja satuttaa se silti, jos lukijan sydän ei ole tehty puusta.

Romaanin nimi, Toiset meistä, toi heti mieleen laulun, jonka tunnen parhaiten Pepe Willbergin versiona.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin.

Olisi paljon helpompaa, jos Tinon kaltaisetkin voisivat löytää väylänsä myös toisen kanssa.

Mooses Mentula, Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys: Mika Tuominen. 247 s.

Marie-Aude Murail: Nils Hazard dans L'assassin est au collège

Nuorille lukijoille suunnatun Nils Hazard -dekkarisarjan toinen osa sijoittuu pääosin nuorten maailmaan, yksityiseen kouluun, jossa iso osa oppilaista asuu viikot koulun asuntolassa. Oppilaat ovat iältään 11:n ja 17 vuoden välillä. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu poliisitarkastaja Berthier pyytää Nils Hazardia tutkimaan outoja tapahtumia Saint Prix'n sisäoppilaitoksessa. Oppilaiden koepapereihin on siellä merkitty pisteet verellä. Historian opettaja, jonka koepapereita oli tällä tavoin käsitelty, on joutunut jäämään pois töistä henkisen rasituksen takia. Rikos – tai makaaberi pila – ei kuulu varsinaisesti poliisille, eikä koulun rehtori halua poliiseja paikalle, koska siitä saattaisi syntyä hankaluuksia oppilaiden vanhempien kanssa. Juttu saattaisi kuitenkin sopia Nils Hazardin kaltaiselle amatöörietsivälle.

Juttu herättää uteliaisuutta Nils Hazardissa ja hänen sihteerissään Catherine Roquessa. Oikeastaan Catherine on tässä romaanissa jo enemmän kuin sihteeri. Hänestä on tullut Nilsin tyttöystävä. Nils jopa miettii myöhemmin romaanissa, pitäisikö hänen jo esitellä Catherine morsiamekseen. Rakastavaiset teitittelevät edelleen toisiaan, mutta nuorehkojen päähenkilöiden kohdalla – Nils noin 35, Catherine 22 – kyse ei ole konservatiivisuudesta vaan heidän keskinäisestä kiusoittelevasta leikinlaskustaan. 

Nils Hazard pestautuu Saint Prix'n kouluun historian sijaisopettajaksi. Hänen tulisi opettaa myös maantietoa, mutta koska se ei kiinnosta häntä itseään, hän opettaa historiaa myös maantiedon tunneilla. Nils, joka on oikealta ammatiltaan Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja, päättää myös opettaa historian tunneilla sitä historian osa-aluetta jonka parhaiten tuntee, vaikka etruskit eivät varsinaisesti kuulu yhdenkään hänen opettamansa luokan opetussuunnitelmaan.

Nilsin alkuhankaluudet sijaisopettajana on kuvattu uskottavasti. Hentorakenteiselta sijaisopettajalta puuttuu fyysinen auktoriteetti. Teinit osaavat kiristää kokemattoman sijaisopettajan pinnan lähes katkeamispisteeseen. Ensimmäisen viikon jälkeen Nils on sitä mieltä, että pian oppilaitoksessa tulee tapahtumaan murha – ja hän itse tulee sen tekemään. Todennäköinen uhri olisi Jules Sampan, neljännen luokan kapinallinen oppilas.

Aidosti kuvatut luokkatilanteet sekä oppilaiden ja opettajien keskinäiset suhteet olivat minulle tämän romaanin parasta ja hauskinta antia. Rikostarina oli vain syy päästä tutustumaan tähän ulkomaailmalta suljettuun miljööseen.

Ranskan yläkoulun luokat aiheuttavat helposti hämmennystä Suomen koulusysteemiin tottuneelle. Yläkoulun nuorimmat oppilaat (11–12-vuotiaat) ovat kuudennella, vuotta vanhemmat viidennellä ja niin edelleen. Nelivuotisen yläkoulun vanhimmat oppilaat (14–15-vuotiaat) ovat siis kolmannella. Romaanin Saint-Prix'n koulussa kolmannella on pari vuotta vanhempiakin oppilaita, mikä kertoo siitä, ettei heidän koulupolkunsa ole sujunut aivan vaikeuksitta. Kouluun on sijoitettu oppilaita, joiden kanssa muut koulut eivät ole tulleet toimeen.

Vähitellen Nils alkaa ymmärtää oppilaitaan paremmin ja suhtautua työhönsä rennommin. Helpoimmin häneltä sujuu nuorimpien (siis kuudensien) opettaminen. Nilsin jännittävät kertomukset etruskeista saavat luokan oppilaat lumoutumaan. Oppilaat saavat keksiä itselleen uudet roolinimet. He myös saavat osallistua opetusdraamoihin muinaisina etruskeina. Koululla vieraileva tarkastaja moittii Nils Hazardia opetussuunnitelman sivuuttamisesta, mutta toisaalta hän joutuu myöntämään, että oppilaat ovat poikkeuksellisen innostuneita historiasta. Harvan luokan kaikki oppilaat haaveilevat arkeologin tai historianopettajan urasta.

Ylimmän luokan oppilaiden kanssa Nils ei pyri akateemisiin saavutuksiin. Hänelle riittää oppilaisiin tutustuminen. Hänelle paljastuu muun muassa, että yksi lahjakas oppilas, Juan Rodriguez – kutsumanimeltään Alcatraz – tekee kaikkien luokan oppilaiden koulutehtävät ja muut saavat näin keskittyä heitä todella kiinnostaviin asioihin, esimerkiksi räp-sävellyksiin ja -sanoituksiin.

Myös Jules Sampaniin Nilsin suhde paranee, kun hän noutaa pojan takaisin yölliseltä karkumatkaltaan. Poikaparka on lohduttomasti rakastunut kaupungissa asuvaan luokkatoveriinsa Naémaan. Asiasta tietävät oppilastoverit ovat huijanneet Julesin olemattomille treffeille keskellä yötä.

Vakituiset opettajat ovat sitä mieltä, että Nils suhtautuu oppilaisiin aivan liian toverillisesti. Yhteen opettajista, Julietteen, Nils tuntee pientä ihastusta, joka vaikuttaa molemminpuoliselta. Suhde ei kuitenkaan etene pitemmälle, varsinkaan sen jälkeen kun myös Nilsin tyttöystävä Catherine Roque ilmaantuu kouluun sen keittäjäksi pestautuneena.

Aluksi näyttää siltä, että verellä pisteytetyt koepaperit ovat vain melko harmiton pila tai osa oppilaiden leikkiä. On myös mahdollista, että syyllinen on mielenterveysongelmista kärsivä rehtori. 

Sitten murhaaja iskee. Pariisissa käymässä ollut Nils saa puhelun Jules Sampanilta, joka kertoo nähneensä jotain hälyttävää. Puhelu katkeaa. Nils kiirehtii takaisin koululle ja löytää Jules Sampanin verilammikosta makaamasta. Myöhemmin sairaalasta ilmoitetaan, että Jules on kuollut vammoihinsa. Koulun rehtori vangitaan.

Joululoman alkaessa Nils jää koululle. Sinne jää myös räppäripoika Alex. Pian selviää, että Alex ja Nils ovat todellisessa vaarassa. 

Lopulta arvoitukset luonnollisesti ratkeavat. Rikollisen motiivien selvittely vaatii jälkeen päin melko paljon selittelyä, sillä ennakolta annetut vihjeet tuskin riittävät rikollisen arvaamiseen. Dekkarina kirja ei siis ole kovin elegantti. Sen ansiot ovat muualla, ennen kaikkea koululaisten ja koulumiljöön kuvauksessa. Myös sarjan ensimmäisestä osasta tuttu Nilsin ja Catherinen hauska keskinäinen kiusoittelu jatkuu tässä osassa.

Romaanin lopussa Nils tapaa vielä ylimmän luokan oppilaat sympaattisesti kuvatussa tapaamisessa. Näyttää siltä, että Nilsistä myös tulee yllättäen miljonääriksi osoittautuneen räppäri-Alexin yksityisopettaja.

Se, että alun perin vuonna 1992 ilmestyneestä kirjasta otetaan edelleen uusia painoksia, osoittaa nuortenkirjan löytäneen kiitollisen lukijakuntansa. Uskon, että joukossa on myös useita aikuisia pehmodekkareiden ystäviä.

Marie-Aude Murail, Nils Hazard dans L'assassin est au collège. L'école des loisirs 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Gabriel Gay. 155 s.

Joel Haahtela: Traumbach

Tämän pienoisromaanin kirjallinen leikki vaikutti aluksi yksinkertaiselta: otetaan nuori, miellyttävän näköinen mies – aika tyhjäpäinen – ja heitetään hänet outoon kaupunkiin. Annetaan miehelle tehtävä: hänen täytyy haastatella Traumbach-nimistä miestä suureen päivälehteen – jotta hänellä olisi romaanissa jotain tekemistä. Katsotaan sitten, mitä tästä seuraa. Mihin mies ryhtyy? Kyllä siitä harhailusta ainakin pieni impressionistinen romaani syntyy.

Romaanin kaikkitietävän kertojan sävy on aluksi kevyt ja leikkisä. Välillä hän osallistuu tapahtumiin silminnäkijänä me-muodossa. Kerronnan kepeys syntyy muun muassa sanavalinnoista. Kertoja suosii verbien frekventatiivijohdoksia (odottelee, tuijottelee, seisoskelee) ja momentaaniverbejä (yskähtää, sammahtaa). Syntyy kuva sattumanvaraisesta, kiireettömästä todellisuudesta (tai ehkä kirjailija on halunnut luoda painajaisen kääntäjälle). Myös animoidut luonnonilmiöt luovat idyllistä, unenomaista tunnelmaa. Traumbach – unipuro. 

Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.

Pian lukijalle käy selväksi, että tarinan yksinkertaisuus on näennäistä.

Nuorukainen on nimeltään Jochen. Tapaamilleen ihmisille hän kertoo, että on itselleen uudessa kaupungissa Frankfurter Allgemeine -lehden komennuksella. Lukijaa luonnollisesti ihmetyttää, että arvostettu lehti on lähettänyt toimittajansa matkaan kovin hatarilla tiedoilla. Hän ei tunnu tietävän edes, mistä asiasta Traumbachia pitäisi haastatella. Hänen muistivihkoonsa kirjoittamansa triviaalit lauseetkaan eivät vaikuta ammattitoimittajan työltä.

Kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on sekin kummallisen harsomainen. Se sijoittuu jonnekin entisen Itä-Saksan alueelle. Ihmiset muuttavat sieltä länteen. Sinne on syntynyt tyhjien asuntojen varjomaailma, jota kaupungin rakennuslupavirasto mahdollisesti jotenkin hallinnoi. Jochen kehittelee salaliittoteorioita, sillä toimittajanhan on nähtävä yhteyksiä, joita muut eivät näe.

No mihin Jochen sitten ryhtyy? Nuori mies, miellyttävän näköinen – no naisiin hän ainakin tuntee vetoa heti kun lanne vähänkin keinahtaa. Ensimmäinen henkilö, johon mies uudessa kaupungissa kiinnittää huomionsa on nuori äiti. Sitten myöhemmin hän kohtaa rakennuslupavirastossa surullisen, kenties äidillisenkin, vanhemman naisen, rouva Zuckmayerin, johon myös tuntee vetoa. 

Käy ilmi, että mies on kasvanut ilman isän läsnäoloa. Äitisuhteessa on jokin särö, joka vilahtaa esiin unen ja valveen rajalla. Mukaan kuvioon tulee myös nuorempi nainen, Hanna. Erotiikkaa? No on sitäkin hieman, tosin leikitellen ja kursaillen kuvattuna.

Onko Jochenin kiintymyksessä rouva Zuckmeyeriin jotain oidipaalista? Viehättääkö suru Jochenia? Miksi? Tällaisia lukija alkaa miettiä, kun tietää, että kirjailija on toiselta ammatiltaan psykiatri. Ja kun tähän tieteenalaan melko suoraan myös viitataan.

Ihmiset jättävät siis jälkiä toisiinsa, me vaikutamme toisiimme salaperäisin tavoin, usein huomaamatta sitä itsekään. Ja monesti nuo jäljet ovat niin kertakaikkiaan sulautuvia ja salakavalia, että on mahdoton sanoa mistä jokin tietty tunne tulee. Asiaa tietysti mutkistaa se, että tämänhetkiset tapahtumat yrittävät käydä keskustelua ja sekoittua parhaansa mukaan aikaisempien tapahtumien, muistojen ja jopa unohdettujen muistojen kanssa, ja tämän monimuuttujaisen ja osin sekavan mekanismin selvittämiseen on perustettu jopa kokonainen lääketieteen osa-alue, joka toimii kohtalaisen heikolla menestyksellä.

Voiko kaunokirjallisuus onnistua siinä, missä psykiatria menestyy heikosti? Tuo edellä lainattu kappale selittää ainakin tämän pienoisromaanin kerrontatapaa. Romaanin maailmassa muistot ja nykyhetki limittyvät. Romaanissa kuvattu fyysinen todellisuuskin siirtyilee ajassa edestakaisin.

Romaanin lopussa on lukijalle luvassa yllätys, jota ei olisi reilua tässä paljastaa. Sen verran voin sanoa, että Jochenin todellinen syy kaupunkiin tulolle paljastuu ja ettei kaupunki ole hänelle uusi. Myös Traumbachin henkilöllisyydestä saamme viitteitä, jotka avaavat aivan uusia tulkintamahdollisuuksia.

Lopussa ymmärsin myös, miksi mielessäni tätä romaania lukiessani kävi usein yllättävä mielleyhtymä. Jostain syystä olin lukiessani ajatellut elokuvaa Paluu tulevaisuuteen.

Joel Haahtela, Traumbach. Otava 2012. Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen. 112 s.